Hurskaat jesuitti-isät olivat kokoontuneet luostarinsa refektorioon [ruokasali luostarissa] pitämään salaista neuvottelua. Käsiteltävä asia oli varmaankin erittäin tärkeätä laatua, sillä, mitä enempi sitä pohdittiin, sitä mukaa neuvottelevain äänet tulivat yhä korkeammiksi, liikkeet vilkkaammiksi, kasvot punottavimmiksi; latinaiset puheenparret risteilivät toisiaan vastaan kuin terävät miekkailusäilät. Vihdoinkin priori [luostarin esimies] teki mahtisanallaan lopun tuosta kinastelusta. Hurskaat isät istuutuivat olkapäitänsä kohotellen jälleen korkeihin tamminojatuoleihinsa ja katselivat sanaakaan sanomatta eteensä, ikäänkuin olisivat olleet hyvinkin tyytyväisiä esimiehensä ehdottamaan ratkaisuun.
Mitä asiaa olivat sitte nuo kunnioitettavat herrat semmoisella innolla ja niin kiihkoisasti riidellen käsitelleet? Sen saamme seuraavassa tietää aivan yksinkertaisella tavalla.
Koko neuvottelun ajan on oppilas Johannes istunut kyyryisissään uuninloukossa, sillä hänellä oli velvollisuutena lämmittää refektoriota sillä viikolla. Sinne oli hän selvästi kuullut joka sanan. Kun sitte arvoisat isät kokouksen päätyttyä menivät koppeihinsa, hiipi hänkin varovasti esiin piilopaikastaan ja sipsutti kuulumattomin askelin keittiöön.
Kyökkimestari ei ollut saapuvilla. Tuossa tilavassa rakennuksessa ei niinmuodoin tällä kertaa ollut muita asukkaita kuin ainoastaan oppilas Samuel. Tämä istua kökötti lattialla seisovan suuren saavin laidalla. Oppilas Johannes oli pitkä ja laiha, oppilas Samuel sitävastoin lyhyt ja paksu. Toisen yllä oli levätti, toista verhosi pitkä kaapu; molemmat likaiset ja rikkinäiset, ikäänkuin esimerkillisesti todeksi vahvistaen tuota vanhaa, kultaista sananlaskua: "Koulupoika näyttää siroimmalta rikkinäisessä puvussa."
Saavissa oli kaikellaisia kyökkitaiteen mestariluomien jäännöksiä, jotka siihen päivittäin koottiin. Sitte vietiin koko herkut porsasten juhlapäivällisten avustamiseksi. Vienti oli molempain äskenmainittujen oppilasten jokapäiväisenä tehtävänä. He toimittivat sen pitkän, saavin korvissa olevien reikien läpi pistetyn tangon avulla siten, että sitä kumpikin päästään olkapäillään kannatti.
Kun oppilas Johannes huomasi, ettei kyökkimestari ollut saapuvilla, hyökkäsi hän ahneesti saavin kimppuun ja alkoi sen sisältöä innokkaasti kaivella. Hän löysikin sieltä muutamia makupaloja, jotka näyttivät olevan ylösottamisen arvoisia, kuten leivänsyrjiä, omenan jätteitä, juustonkuorta, vihanneksia y.m. Nämä tavarat osasi hän erinomaisella näppäryydellä käyttää niiden alkuperäiseen tarkoitukseen, nimittäin oman ruumiinsa ravitsemiseksi.
"Jätä jotain Siegfriedillekin!" murisi Samuel, nostamatta päätään polviin tuetuista käsistään.
Johannes ei voinut mitään vastata sen tärkeän syyn tähden, että hänen molemmat leukapielensä paraillaan jauhoivat saavista pelastettuja herkkuja. Vihdoin kävi Samuelille kateeksi toverinsa hyvä ruokahalu. Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja kirkasi: "pois käpäläsi astiasta, älä kaikkea sioilta syö!"
Johannes nouti korennon. "Tartuppas toiseen päähän!" sanoi hän tankoa ojentaen.
"Ei maksa vaivaa, Siegfried kyllä yksinkin kantaa saavin läättiin."
"Siegfried ei ole täällä."
"Hän tulee pian — kuulen jo askeleensa pihalla."
"Sitäpaitsi ei hän täst'edes enää tule olemaankaan täällä meille kuuluvia töitä hyväntahtoisesti toimittelemassa. Uuninloukossa kuulin, mitä isät tänään keskustelivat."
"No, mitä he puhuivat?"
Molemmat istuivat saavin laidalle.
"Domicella linnassa vaatii isiltä kasvattajaa pojalleen, joka on pieni paholainen, kuten tiedät."
"Ei yksi pieni, vaan kaksitoista suurta paholaista."
"Joka kirkossa viheltää."
"Ja suitsutusastiaan tulikiveä panee."
"Ja kiroilee. Hän kiroilee sekä kaikkein pyhimysten että kummitusten nimen kautta."
"Myös hän kiusaa eläimiä."
"Jaa. — Hän pisti kerran palavaa taulaa minun aasini korvaan, niin että tuo siivo eläin tuskasta raivostuneena polki rikki rukousnauhani."
"Isät sanovat, että hän on yhtä jumalatoin kuin äitinsäkin. Ja tänään guardiani [luostarin taloudenhoitaja] väitti, että äiti on kaikkein miesten perikato. Ymmärrätkö, mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?"
"Luultavasti on linnanhaltijatar noita, joka asettaa miesten suuhun suitset ja ratsastaa heillä Valpuriyönä Brockenille." [Brocken on kukkula Hartz-vuoristossa Saksassa. Sinne luultiin noitien ennen vanhaan kokoontuvan.]
"Varmaankin, sillä guardiani sanoi vielä lisäksi, että kreivitär on tehnyt syntiä kaikkia kymmentä käskyä vastaan eikä mikään ole hänelle pyhää. Lopuksi mainitsi hän, että tämä julma rouva on tappanut miehensä myrkyllä, jota oli kaatanut juomaan."
"Se on uskottavaa. Myös minulle antoi hän kerran juotavaa, kun vein kirjeen luostarista, ja varmaankin oli siinä myrkkyä, sillä koko yön kaiveli sisuksiani niin hirveästi, etten voinut lainkaan nukkua."
"Priori sanoi myös, että tämä suojelusherrattaremme ja hänen poikansa, tuleva suojelusherramme, ovat karvas kalkki ja rangaistus meille. Tahtoi lisäksi tietää, josko kukaan veljistä olisi halukas vapaaehtoisesti lähtemään opettajaksi nuorelle herralle."
"Voin mielessäni kuvitella, mimmoiseen tuskaan isät tulivat."
"Sanos muuta. Yksi sanoi, että hänellä on kylmän vihat jalassa, toisen maksa oli kipeä, kolmas väitti osaavansa niin huonosti unkaria ja slavilaista kieltä, ettei sentähden kykene opettajaksi, neljäs sairasti jalkojansa ja viides kertoi tehneensä pyhän lupauksen, ettei hän milloinkaan puhele naisten kanssa."
"Luultavasti he lähettävät sinne Siegfriedin."
"Miten sinä sen saatoit arvata?"
"Sille raukallehan käy tavallisesti aina huonosti."
"Muuan sanoi: 'Siegfried on vielä liian nuori semmoiseen toimeen.' Siihen priori vastasi: 'Hän on kyllä nuori, mutta ankara tavoilleen.' Toiset arvelivat: 'Hän asetetaan siten suorastaan pahan hengen kiusattavaksi.' 'Sitä suurempi on hänen riemunsa ja palkkansa oleva voiton hetkellä,' arveli priori. Jotkut vielä sanoivat: 'Mutta hänhän on vasta vain halpa veli.' 'Nimitämme hänet isäksi nyt heti,' virkkoi priori. 'Se on mahdotonta,' huusivat muut yhteen ääneen. 'Silloin täytyy jonkun teistä mennä,' määräsi priori. Tämän kuultuansa tulivat kaikki taipuvaisiksi ja myöden antaviksi sekä jupisivat: 'Anna hänelle isän arvonimi, menköön hän linnaan!' Se oli asian päätös."
Molemmat oppilaat rupesivat täyttä kurkkua nauramaan.
"Siellä tulee Siegfriedillä olemaan suloiset päivät", ivailivat he.
Sillä välin alkoi kuulua kärryjen kolinaa. Takaisella luostariportilla se lakkasi. Sen sijaan kuului sieltä kolkutus.
Takaportista päästiin talousrakennuksiin. Luostarin portinvartijan velvollisuus oli vain aukaista ja sulkea pääportti.
"Kuuletko? — Siegfried on siellä ja kolkuttaa", sanoi Johannes.
"Kuulethan sinäkin sen yhtä hyvin kuin minä."
"Mene heti aukaisemaan!"
"Saman sanon sinulle."
"En löydä jalkojani, en osaa eroittaa mitkä näistä neljästä minulle kuuluvat."
Mutta Samuel otti tulisijan ääreltä kuumaksi käyneen hiilikoukun ja koetteli sillä pikimmältään yhtä noista neljästä paljaasta säärestä. Samassa Johannes, jolle se kuului, karkasi kiukustuneena ylös ja tarttui raivoisasti kumppaninsa tukkaan. Toinen teki samaten hänen pääkoristeensa suhteen; molemmat pojat alkoivat vimmatusti toisiansa kynsiä ja repiä sekä kieriä ympäri kuin tappelevat kissat. Siinä mylläkässä kaatui myös ruuan jäännössaavi ja purkasi monipuolisen sisältönsä keittiön lattialle.
Kahakasta vihdoinkin kyllänsä saaneena nousivat toverukset ylös ja alkoivat pukuansa korjailla.
"Nosta ylös saavi ja korjaa jätteet lattialta! sinä sen kaadoit", komensi toinen.
"Sinä tyrkkäsit minua", puolusti toinen
"Kun kyökkimestari tämän näkee, saat sinä selkääsi."
"Luuletko itse ilman pääseväsi?"
Kunpikaan ei hankkinutkaan vahinkoa korjaamaan.
Sillä välin oli takaportille kolkuttanut veli odottanut siellä turhaan avaamista, vaan kun sitä ei kuulunut, lähti hän kärryinensä suurelle portille, aukasi itse sen ja ajoi siitä sisään. Hänellä oli sangen huonot ajoneuvot. Ne olivat jonkunlaiset kehnosti kokoonkyhätyt kaksipyöräiset rattaat, jotka liikkuessaan pitivät senkin päiväistä vinkunaa; pyörät lenkkuivat surkeasti sinne tänne, jättäen jälkeensä kaksi käärmemäisesti koukertelevaa viivaa. Kulkuneuvoja veti perin laiha aasi ja niille oli ladottu kaikellaisia elintarpeita, joita almuja keräilevä veli oli kylistä onnistunut saamaan.
Semmoista keräystointa nimitettiin "temporiseeraamiseksi."
Kartanolla otti tulijan vastaan isä taloudenhoitaja. Hän tutki tarkasti saaliin ja merkitsi joka lajin vyöllään riippuvalle kivitaululle. Samassa hän arvosteli tuloksia ankarasti. Ylipäänsä oli "temporiseeraus" hänen mielestään, tällä kertaa tuottanut sangen vähän ja huonoa tavaraa; munat hän huomasi mädänneiksi, jauhot olivat karkeita j.n.e.
Keräilijä sai tämän johdosta kuulla kovia ja karkeita sanoja. Taloudenhoitaja kunnioitti häntä kaikellaisilla, ei suinkaan ylistystä tarkoittavilla latinaisilla arvonimillä, kuten neqvam, paniperda, asine j.n.e.
Siegfried kuunteli näitä nöyränä ja mitään vastaamatta, pää surullisesti alaspainettuna. Mustan munkkikaapun päähine peitti hänen kasvonsa aina kulmakarvoihin asti. Parrasta valui suuria sadepisaroita alas rinnalle. Hamppuköydellä kiinnivyötetyn kauhtanan alta näkyivät paljaat jalat. Santaalinsa oli Siegfried riisunut pois ja sitonut sauvansa päähän, sillä näin sadeilmalla ei anturakengistä ollut mitään hyötyä.
Kiusallinen ja nöyryyttävä tarkastus loppui vihdoinkin, mutta väsynyt, läpimärkä vaeltaja ei vieläkään saanut lepoa. Kyökkimestari huusi häntä.
"Hoi Siegfried! Huc acceleras! ad culinam!" kuului keittiöstä vihainen ääni.
Se olikin muhkea keittiö. Vielä nykyäänkin, kuu luostari itse on raunioina, luulisi kyökin jäännöksiä tornilla varustetuksi kappeliksi. Todellisuudessa on tuo torni aikoinaan ollut keittiön mahtava savutorvi.
Siegfriedin tuli pitää puhtaana ja järjestyksessä tämä suurellinen keittohuone.
Astuessaan holvatusta ovesta sisään kyökkiin huomasi isä guurdiani heti ruuan jäännökset permannolla. Tämmöinen jumalattomuus suututti häntä kovin. Epäillen Samuelia ja Johannesta sen aikaansaajiksi pakotti hän heidät polvistumaan nurkkaan terävien kolmisärmäisten puukappaleiden päälle. Jonkun muun piti sen vuoksi lattia puhdistaa ja se toimi joutui luonnollisesti Siegfriedin tehtäväksi. Nöyränä ryhtyikin hän halpaan työhön. Mustan päähineensä työnsi hän taaksepäin ja käärei ylös paidan hiat. Kun tuo karkea liinavaate oli käsivarsilta poistunut, tuli näkyviin hieno, valkea iho, joka todisti, ettei munkkimme lapsuudestaan saakka ollut toimittanut tämän tapaisia raskaita tehtäviä.
Kasvonsa olivat vielä nuoret, niissä oli säännölliset piirteet ja kärsivä ilme. Vaaleita hiuksia ei vielä oltu tonsuroitu. Silmät olivat vetiset, mutta siihen saattoi olla syynä äkkinäinen ilman vaihdos, kun hän kylmästä ulkoilmasta oli tullut suoraan lämpimään kyökkiin. Guardiani ryhtyi sillä välin kuulustamaan molempia oppilaita. Hän tahtoi tietää, kuka oli saavin kaatanut. Sitä luonnollisesti kumpikaan ei ollut tehnyt. Vanha totuus onkin, ettei pahaatekoansa kukaan mielellään tunnusta. Mutta että pojat keskenänsä olivat kahakoineet, näkyi selvästi heidän kasvoistaan. Samuelilla oli verinen naarmu otsassa, Johanneksella suuri sinimarja oikean silmän alla. Kuitenkin he jyrkästi kielsivät tapelleensa.
"No mistä sitte olet tuon sinimarjan silmäsi alle saanut?" tiuskasi guardiani.
"Kun minun piti uunia lämmittää", vastasi Johannes, "loukkasin pimeässä itseni muurin kylkeen."
Guardiani jätti hänen rauhaan ja kääntyi Samuelin puoleen.
"Missä sinä olet saanut haavan otsaasi?"
Rohkaistuneena toverinsa esimerkistä, päätti Samuelikin valehdella, mutta ei heti keksinyt sopivaa ajatuksen juoksua. Hädissään hän vihdoin sopersi: "Sen olen itse — purrut."
"Miten ihmeen tavalla olet sinä itse itseäsi otsaan purrut?"
"Leikissä."
"Kuinka?"
"Nousin penkille seisomaan ja siinä purin."
Guardiani puri huultansa, mietti vähän ja julisti seuraavan tuomion:
"Johannes, joka on arvokkaasti itseänsä puolustanut, saa selkäänsä kaksikymmentä kepin iskua, mutta Samuel, joka kömpelösti puolustautui, tulee saamaan kolmekymmentä sivallusta."
Pojat sen kuultuaan alkoivat kauheasti itkeä ja vuodattaa katkeria kyyneleitä. Mutta kun guardiani samassa käänsi hiukan selkäänsä, iskivät he vaivihkaa silmää toisilleen. Tuo silmänisku näytti sanovan: "En minä lyö kovasti, älä siis sinäkään!" Mutta guardianin tottunut huomio älysi heti veitikkain ajatusjuoksun. Hän päätti sentähden yht'äkkiä panna rangaistuksen tällä kertaa täytäntöön tavallisuudesta poikkeavassa muodossa, joka tekisi kaikki salaiset sopimukset mahdottomiksi ja hyödyttömiksi.
"Siegfried!" sanoi hän käskevästi. "Astu lähemmäksi!"
Puhuteltu totteli.
"Tällä vitsalla pitää sinun iskeä noiden pahantekijäin selkään tuomitut iskut. — Tuossa on… He!"
Näin puhuen ojensi ankara tuomari Siegfriedille notkean, suolavedessä kastellun pähkinäraipan.
Pojat rupesivat kahta kauheammin ulvomaan.
Siegfried ei ojentanut kättänsä tarjottua vitsaa vastaan ottamaan. Muinainen itsetunnon ja häpeän tunne heräsi hänessä ja pani veren suonissa kiivaasti kiehuvaan liikkeeseen. Posket alkoivat punottaa ja silmät leimusivat, pää kohosi ylpeästi pystyyn, kädet nyrkittyivät ja oikea jalka otti uhkaavana vaistomaisesti askeleen eteenpäin. Värisevällä äänellä vastasi hän:
"En ole mikään pyövelin renki, enkä ole milloinkaan tottunut turvattomia ihmisiä piiskaamaan. Sulkekaa syylliset arestikoppiin, minä toimitan heidän kaikki tehtävänsä sillä aikaa. Lapsia minä en lyö — en saata sitä tehdä."
"Siegfried!" sanoi guardiani jylisevällä äänellä. "Luuletko vielä olevasi ritarijoukon johdattaja? Muista, että nykyään olet orjain orja!"
Ja ikäänkuin oikeen havaannollisesti näyttääkseen niskoittelevalle luostariveljelle tuota alhaista asemaa, antoi esimies hänelle pähkinäkepillä aika iskun päähän. Tällä törkeällä häväistyksellä oli se vaikutus, että pystyyn kohonnut, ylpeä pää painui jälleen alas, posket kalpenivat, hampaat purivat huulia verille asti ja nyrkittyneet kädet aukesivat sekä menivät nöyrästi ristiin rinnoille.
"Anna anteeksi isä!" sopersi hän.
Mutta kun hän tarttui tuohon inhottavaan rangaistusvitsaan, jonka tarkoituksena oli häväistä ja eläinten tasalle alentaa luomisen kruunua, kaikkivaltiaan mestarityötä, ihmistä, nousi hänen sisäinen olentonsa taaskin kapinaan. Tuo jalo käsi, joka oli tottunut miekkaa liikuttelemaan sekä kypäriä ja rautapaitoja ruhjomaan epäsi koskeakaan edes keppiin, vielä vähemmin taipui sitä tanssittamaan avuttomain poikaraukkain alastomilla seljillä.
Mutta toisin määräsi ohjesääntö.
Hän oli vasta ainoastaan noviisi [munkin kokelas], eikä siis vielä tietänyt, että ihmisessä asuu seitsemänkymmentä seitsemän perkelettä, ja että joka lyönnillä, minkä tuo syntinen ruumis saa, ainakin yksi paholainen lähtee tiehensä, joten siis piekseminen oikeastaan on suurin hyvätyö, mitä joku saattaa tehdä lähimmäisellensä.
Sekin piti hänen tulla tietämään.
Nyt kuului priorin ääni eteisestä.
"Siegfried! tule tänne!"
Siegfried hengitti keveämmästi. Nopeasti antoi hän pähkinävitsan guardianille takaisin ja virkkaen: "priori kutsuu minua", valmistautui lähtemään ulos.
"Priorilla on valta käskeä. Mene siis kiireesti!"
Siegfried aikoi vetää kaapun yllensä ja kengät jalkoihinsa, mutta guardiani esti sen sanomalla:
"Mene semmoisena kuin olet! Takaisin olet tuleva joko toisessa asussa tai entisissä rääsyissäsi ja paljasjalkaisena."
Tuota ei Siegfried ymmärtänyt. Mutta jesuittaveljet eivät saa kysellä, ainoastaan sokeasti totella on heidän velvollisuutensa. Siegfriedkin sentähden vaikeni ja astui esimiehensä eteen paidanhihaisillaan ja paljain jaloin.
"Rakkain poikani", lausui tämä. "Kaksi vuotta olet nyt ollut täällä oppimassa nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Olet saanut kokea köyhyyttä, olet tottunut kerjäämään, sairaita hoitamaan ja halvimpiakin töitä toimittelemaan. Vielä kuusi vuotta, ennenkuin pääset varsinaiseksi munkiksi ja saat 'isän' arvonimen. Kolme vuotta siitä täytyy sinun viettää kirjastossa, lukea ulkoa pyhä Augustinus, sitäpaitsi oppia puhumaan turkin, arabian, kreikan ja venäjän kieliä. Sillä mahdollista on, että sinut, opintosi päätyttyä, lähetetään joko pakanoita kääntämään Arabian erämaihin taikka Venäjälle, tsaari Iivana Julman valtakuntaan, tukemaan ja levittämään Rooman mahtavaa kirkkoa. Kolme pitkää vuotta istut siis kirjain ääressä, päivät ja yöt opetellen lukemaan kirjaimia, joiden nimeä et nyt edes tiedä ja joita lausumaan kielesi tuntuu mahdottomalta. Seuraavat kolme vuotta saat sitte harhailla villien, vihamielisten kansain seassa, alituisesti vaarassa tulla ristiinnaulituksi, kuoliaaksi ruoskituksi tai tulella paistetuksi. Seitsemäntenä vuotena vaellat vihdoin Espaniaan uskollisuutesi koenäytettä suorittamaan. Vasta sitte, jos kaikki kokeet onnellisesti läpikäyt, kaikki kiusaukset ja viettelykset voitat, tulet munkiksi, isäksi vihityksi, joukkoomme otetuksi. Mutta tämän pitkän, vaikean tien voit myös — jos tahdot nimittäin — suorittaa yhdellä ainoalla helpolla askeleella, sanomalla yhden ainoan pienen sanan: 'suostun.' Huomaa siis! Jos olet tyytyväinen ehdotukseeni, käyt tänä iltana levolle noviisina, mutta jo huomen aamuna jätät vuoteesi täysin oikeutettuna munkkina, isänä, meidän vertaisenamme. Muussa tapauksessa suoritat noviisi-aikasi loppuun tavallisessa järjestyksessä. — He … lue tämä!"
Priori ojensi Siegfriedille linnanherrattaren kirjeen.
Kun nuori noviisi sen näki, kalpenivat hänen kasvonsa äärettömästä peljästyksestä. Silmät verestyivät ja aivot sekaantuivat kerrassaan, niin ettei hän edes kirjaimia nähnyt, ne kun tanssivat hurjassa sekamelskassa paperilla. — Hän luultavasti tunsi entisiltä ajoilta tuon käsialan. — Vihdoin tyyntyi hän sen verran, että voi kirjeen lukea. Sen tehtyään vaipui kätensä hervottomana alas.
Mitä sitte sisälsi tuo kirje? Linnanherrattaren vaatimuksen, että luostari-isien piti viipymättä lähettää joukostansa kasvattaja hänen pojallensa.
"Vaalimme on sinuun sattunut", virkkoi priori. "Jos suostut, olet huomenna isä Siegfried."
Nuorukainen seisoi mitään virkkaamatta, alakuloisena ja pää alaspäin painettuna.
"Oletko tullut mykäksi?"
Siegfried kohotti päänsä, miehekäs, päättävä sävy levisi jälleen hänen kasvoillensa.
"Isä suo minulle miettimisaikaa!" lausui hän sointuvalla äänellä. "Salli minun vertailla keskenään kumpaakin näistä teistä. Sillä epäilemättä tuntuu minusta matka täältä Madocsanyn linnaan pidemmältä ja vaikeammalta kuin kulku Bab-eL-Mandebin salmelle tai Sibirian jääkentille. Ja vähemmin pelkään Iivana Julman ja hänen joukkonsa tyranniutta sekä erämaiden verta himoavia hyenoja, kuin tämän naisen hyväilysanoja. Mieluummin opettelen turkin, arabian, kreikan ja venäjän kieliä, vieläpä sanskriittiakin ja mongolilaisten puhetta, kuin lausun tuon pienen sanan: 'suostun.' Anna siis ajatusaikaa huomen aamuun saakka!"
"Saat! — Ota kirje mukanasi kammioosi, tutki sitä ja rukoile Herraa että hän ymmärryksesi valaisisi ja sieluasi vahvistaisi. Sillä toimi, joka sinulle on uskottu, on epäilemättä yhtä tärkeä ja vaikea, kuin lähetystoimi Skyttain ja villi-ihmisten maassa. Omnia ad majorem Dei Gloriam."